Istun elokuvateatterissa katsomassa Spring Breakersia, katson tulevaisuuteen kuuntelemalla takapenkin kikattavia tyttöjä, kuvittelen elokuvan heidän silmiensä läpi, ja luulen ymmärtäväni mutten tiedä, olenko tässä, ja kuka minä olen, kuolleen isoäitini vanhoissa vaatteissa, kirpputorilta ostetuissa kopiokoruissani.
Katson rypistyviä jalkojani, ohuita nilkkojani, rumaa ja kaunista, rosoista, paljasta. Neonväriset ääriviivat eivät ole enää minulle, eivätkä tule olemaan, sillä minun asiallisuuteni ei enää synny ilmaan korotetuilla keskisormilla tai paljain rinnoin tuntemattoman miehen olkapäille kipuamalla. Minun on tunnettava itseni, olen sen muka löytänyt, eikä palautusoikeutta enää ole.
En halua sanoa, että lottokone on käynyt ja tässä sitä ollaan, näillä numeroilla mennään, koska silloin, silloin minun olisi myönnettävä, että näillä mennään eikä muutoksien voida enää sallia tapahtuvan. En enää edes ihannoi nuoruutta, sillä. Sillä. Kuka sitä ihannoi? Me menemme, synnytämme uudet polvet, mutta toisin kuin väitetään, emme jätä maailmaa lapsillemme, vaan katsomme heitä, seuraamassa jalanjälkiämme, meidän ja meitä ennen olleiden syvään uurrettuja jälkiämme, väistelemässä, astumassa vielä vanhempiin tai tallomassa mahdollisesti jotain kaikille uutta, mistä emme tiedä, ja niin tässä sitä ollaan, jatkuvasti. Tallomassa jalkoja verille menneisyyden muodoissa, tuhoamassa elämää uusin tavoin.
En halua nähdä tätä tarinaa loppuun, sillä pelkään - pelkään, että jotain vielä pahempaa käy, pahemmin kuin pieniä uurteita, veriroiskeita, pientä eettistä vääryyttä, että lopulta astutaan täydellisesti harhaan, ja maailma... En halua, en halua, en halua, en halua tietää. Piiloudun, pelkään, se on yksi määritelmä vanhenemiselle.
