Huumoria

Olen ollut kamalan vakava viime aikoina, joten ajattelin, jospa ei pitäisikään olla. MUTTA: Voiko tämän ikäisenä olla vielä hauskaa vai onko se mennyttä?

Aikuiset eivät naura, tai jos nauravat niin se on jotain tylsää banaalia antakaa minun kuolla.

Coolit ihmiset eivät naura, vaikka upottavat itsensä naurettavuuksiiin, joita on lopulta niin paljon, että niille lakataan nauramasta eikä enää oikein tiedetä, mistä olikaan kyse.

Humalaiset nauravat mutta se on epätoivoista tarvetta yrittää todistaa itselleen ja muille olevansa vielä elossa, koska kerran vuodessa nauroin.

Nauran krapulassa.

TOISAALTA: Tänään on krapulan toinen päivä, enkä enää naura vaan lähinnä itken kun televisiossa sisarukset tutustuvat toisiinsa uudestaan. Alkoholisoitunut muusikko ajaa auto-onnettomuuden ja tappelee uuden rakkaansa kanssa.

Ihmisen ei muutenkaan ole hyvä olla aina krapulassa.


Viina on suomalaisten mielestä hauskaa.

Sisustusvinkkejä

Voi kunpa olisin rikas, ja voisin ostaa kotiini kaikkia erilaisia sisustuselementtejä. Onneksi voin leikkiä mielikuvitusleikkejä, ja kuvitella sisustavani omaa taloa ihan niin kuin itse haluaisin. Hankkisin mm. seuraavat esineet:

1. Taulu, jossa pilvenpiirtäjiä
Esimerkiksi New Yorkista sellainen mustavalkoinen kaupungin profiilikuva, koska olen urbaani.

2. Rasia
Rasia, jossa lukee tekstiä, esim. kaunokirjoituksella. Voin sitten laittaa sinne niitä asioita, joita sillä kaunolla lukee. Sitten voisi olla kaikille omistamilleni asioille rasioita. "Vanupuikot", "karamellit", "pinsetit", "rahat" hah hah hah haa

3. Panic Room
Olen aika usein paniikissa, niin ehkä tällainen huone voisi auttaa :)

4. Kauneus-studio / vaatetila
Voisin pitää siellä kaikkia valtavaa määrää vaatteitani ja peilipöytää, jonka ympärillä on teatterimaisia valoja. Voisin laittaa puuteria ja poskipunaa, ja saada lahjaksi kukkia.

Trööt trööt tröör

Ei asiaa, mutta pitää hakukoneoptimoida tätä blogia.
Listoja:


Vuodenaikoja:
1. syksy
2. talvi
3. kevät
4. kesä


Neniä
- koukkunokka
- nöpönenä
- klyyvari
- räkärasia
- haistin

Asioita
* tulevaisuus
* rakkaus
* lista
* jännäys

Tarvitsen

Ulkona on räikeitä värejä, harmaata, sumua. Haluaisin pukeutua syksyn kamoasuun ja hävitä maisemaan. Silloin pitäisi lähteä ulos tästä asunnosta, jään tänne passiivisuuteen. Välillä käyn yliopistolla venyttelemässä raajojani ja aivojani.

Istun jatkuvasti pitkiä aikoja sisällä tuijottaen tätä typerää, rikkinäistä konetta. Päätä särkee. Tarvitsen jotain muuta. Tiedän.

Joskus tässäkin blogissa (elämässä) oli jokin. Konkretia. Olen lipunut mahdollisimman kauas siitä. Siksi puhun lähinnä runomuodossa, epämääräisen keskeneräisin lausein. Kaipaan jotain, mutten oikeastaan tiedä, mitä tarvitsen. En haluaisi SUO-RIT-TAA, mutta katsopa ympärillesi ja siellä ne muutkin. En halua verrata itseäni muihin, ja pysyn siksi pois jaloista. Minäminäminkäminkä. Jatkuvasti. Katsokaa kenkiäni, katsokaa ajatuksiani, katsokaa... kuinka olen erilainen, samanlainen, parempi, yhtä hyvä, huonompi, räikeämpi, värittömämpi, kiltimpi, töykeämpi, masentuneempi, laiskempi, fiksumpi kuin kukaan teistä.

Käyvätkö ajatukset kehää? Siltä näyttää. Syytän nenätukosta, joka estää hengityksen.

Ehkä konkretian pako on pelkoa. Nyt, perskutarallaa - otetaan elämää kädestä. Seuraavalla kerralla kirjoitan jotain fysiikasta.

Katsojia

Tiedättekö sellaisen tyhjän tunteen. Kun ei oikein tiedä, mitä... tai siis miksi tehdä. Mitään. Ikinä.



Minulla on sellainen ja se vain jatkuu ja jatkuu, koska olen välitilassa, enkä välitä. Välitän kyllä taivaan liikkeistä, viinistä, väreistä, väriyhdistelmistä, vaihtelevista väriyhdistelmistä, tavallisen alleviivatusta ylivallasta, erikoisuuden tavallisuudesta, kritiikeistä, kritiikin yläpuolelle nousemisesta... Olen kiinnostunut täysin turhista, mahdollisimman abstrakteista asioista ja jos asialle tulee merkitys tai muoto, en enää pidä siitä, sillä se alkaa vaikuttaa velvollisuudelta, syytökseltä.

Haluaisin tehdä ihan jotain muuta kuin "pitäisi" mutta silti koko ajan ajattelen, että minun pitäisi jatkaa syvemmälle tässä tylsyydessä, kaivautua johonkin hyvin syvälle rahatukon perässä, hyvin pienen rahatukon, joka ei ehkä korvaa menetettyjä sosiaalisia ulottuvuuksia.

Ei pidä silti pelästyä, tämä kuuluu elämänvaiheeseen ja menee luultavasti ohi - ellei sitten tämä ole sitä. Sitä itseään.


Kesähuraa, kauneushuraa, velvollisuushuraa, aikuisuushuraa, mitä vielä. Juhlitaan elämää, täällä se on, jatkuvasti.

Onko olemassa tätä aikaa?

Istun elokuvateatterissa katsomassa Spring Breakersia, katson tulevaisuuteen kuuntelemalla takapenkin kikattavia tyttöjä, kuvittelen elokuvan heidän silmiensä läpi, ja luulen ymmärtäväni mutten tiedä, olenko tässä, ja kuka minä olen, kuolleen isoäitini vanhoissa vaatteissa, kirpputorilta ostetuissa kopiokoruissani.

Katson rypistyviä jalkojani, ohuita nilkkojani, rumaa ja kaunista, rosoista, paljasta. Neonväriset ääriviivat eivät ole enää minulle, eivätkä tule olemaan, sillä minun asiallisuuteni ei enää synny ilmaan korotetuilla keskisormilla tai paljain rinnoin tuntemattoman miehen olkapäille kipuamalla. Minun on tunnettava itseni, olen sen muka löytänyt, eikä palautusoikeutta enää ole.

En halua sanoa, että lottokone on käynyt ja tässä sitä ollaan, näillä numeroilla mennään, koska silloin, silloin minun olisi myönnettävä, että näillä mennään eikä muutoksien voida enää sallia tapahtuvan. En enää edes ihannoi nuoruutta, sillä. Sillä. Kuka sitä ihannoi? Me menemme, synnytämme uudet polvet, mutta toisin kuin väitetään, emme jätä maailmaa lapsillemme, vaan katsomme heitä, seuraamassa jalanjälkiämme, meidän ja meitä ennen olleiden syvään uurrettuja jälkiämme, väistelemässä, astumassa vielä vanhempiin tai tallomassa mahdollisesti jotain kaikille uutta, mistä emme tiedä, ja niin tässä sitä ollaan, jatkuvasti. Tallomassa jalkoja verille menneisyyden muodoissa, tuhoamassa elämää uusin tavoin.

En halua nähdä tätä tarinaa loppuun, sillä pelkään - pelkään, että jotain vielä pahempaa käy, pahemmin kuin pieniä uurteita, veriroiskeita, pientä eettistä vääryyttä, että lopulta astutaan täydellisesti harhaan, ja maailma... En halua, en halua, en halua, en halua tietää. Piiloudun, pelkään, se on yksi määritelmä vanhenemiselle.

Kertomus ällöttävästä karvasta

Tämä kirjoitus on vastareaktio sille, että olen elämäni tähän asti kamalimman ajattelutyöviikon alussa. Minun pitäisi tehdä non-stop-non-stop mutta vaikeaa ja aivot menivät yhtäkkiä pois päältä.



Siksi haluaisin kertoa teille karvastani.

Leuassani kasvaa nimittäin karva. Paksu, melko tumma karva.

Havaittuani nyppäisen sen aina pois, mutta se aina palaa. Samanlaisena paksuna, melko tummana karvana.



Tavallaan pidän siitä, koska se on kuin minulla olisi parta, jonka olemassaolosta ei kukaan muu tiedä.
(Paitsi nyt te ja kaikki, joiden kanssa olen ikinä yrittänyt harrastaa small talkia.)

Karva kasvaa arvessa, joka syntyi, kun entinen koiramme veti minut asfalttiin. Äitini ja rattaissa makaava pikkuveljeni olivat juuri kadonneet mutkan taakse, Peski hätääntyi ja vetäisi hihnasta liian lujaa. Tuli verta, tuli tikkejä, jäi arpi.

Ja arpeen kasvoi karva.


Äidilläni oli samanlainen karva.
Se kasvoi samanlaisessa arvessa samanmuotoisessa leuassa.
Kunnes eräänä päivänä hänen karvansa ei enää kasvanutkaan takaisin.