Minulla on sellainen ja se vain jatkuu ja jatkuu, koska olen välitilassa, enkä välitä. Välitän kyllä taivaan liikkeistä, viinistä, väreistä, väriyhdistelmistä, vaihtelevista väriyhdistelmistä, tavallisen alleviivatusta ylivallasta, erikoisuuden tavallisuudesta, kritiikeistä, kritiikin yläpuolelle nousemisesta... Olen kiinnostunut täysin turhista, mahdollisimman abstrakteista asioista ja jos asialle tulee merkitys tai muoto, en enää pidä siitä, sillä se alkaa vaikuttaa velvollisuudelta, syytökseltä.
Haluaisin tehdä ihan jotain muuta kuin "pitäisi" mutta silti koko ajan ajattelen, että minun pitäisi jatkaa syvemmälle tässä tylsyydessä, kaivautua johonkin hyvin syvälle rahatukon perässä, hyvin pienen rahatukon, joka ei ehkä korvaa menetettyjä sosiaalisia ulottuvuuksia.
Ei pidä silti pelästyä, tämä kuuluu elämänvaiheeseen ja menee luultavasti ohi - ellei sitten tämä ole sitä. Sitä itseään.
Kesähuraa, kauneushuraa, velvollisuushuraa, aikuisuushuraa, mitä vielä. Juhlitaan elämää, täällä se on, jatkuvasti.
