Ainon ruokablogi

Ajattelin, että voisi olla hyväksi pysyä omalla mukavuusalueella. Se ei aina ole sänky, eikä varsinkaan sohva, koska PS2 on hajonnut eli se ei suostu soittamaan minulle dvd-levyjä eikä pelejä. Eniten itkettää pelit ja Final Fantasy XII, koska olin ihan tosi jännässä kohdassa. Minun on pakko sitten alleviivailla ja painottaa sitä, että minun mielestäni suurin osa elleivät jopa kaikki FF:n hahmoista on aika GAY. En tajua miksi niiden pitää liikkua niin vammaisesti kaikissa välidemoissa. Tyhmät japanialaiset.

Vedänpäs nyt itseni tukasta takaisin sinne mukavuusalueelle. Eli: tykkään ruuasta. Siksi ajattelin alkaa hieman ruoka-blogata. Tässä ensimmäinen.

Tykkään aika paljon kauheasti kaikista ruoista. On aika vähän sellaisia ruokia tai ruoka-aineita, joista en tykkää. Eniten en tykkää mauttomasta ruuasta (tiedän, aika omituista nirsoilua). Jos muistelen kaikkia syömiäni ruokia, muistuu mieleen ne pari lapsena syömääni apetta, joista en tykännyt yhtään.

Ensimmäinen muistikuvani inhasta safkasta on ala-asteelta. Silloin meille tarjottiin ehkä käsittämättömintä ruokaa: näkkileipälasagnea. No, ymmärtäähän sen, että keittäjätätien on pakko käyttää luovuuttaan, jos ainoat saatavilla olevat ruoka-aineet ovat säästöbudjetin takia tomaattipyree ja armeijan ylijäämänäkkärit. (Jes, pääsinpä käyttämään armeijan ylijäämä -argumenttia! Huomioikaa myös "empiirisen tutkimuksen" liiallinen käyttö.) Kyseinen ruoka oli kuitenkin aikamoinen shokki pyöristyvälle tytölle, jolle kelpasi kaikki, ja joka toisten kuiskatessa ruoanjakajille hiljaa "tosi vähän" huudahti aina reippaasti "PALJON!" Silloin jouduin ensimmäistä kertaa koulu-urani aikana jättämään ruokaa syömättä ja sen muisto vainoaa minua vieläkin painajaisissani.

Toinen inhokkiruoka oli lehmän kieli, jota kerran tarjottiin mummolassani. Pistäessäni palan sitä suuhuni, alkoi päässäni pyöriä etova ajatusketju, jossa mietin, millaista olisi jos lehmä vielä pystyisi maistamaan kielellään. Se ei kauheasti parantanut uutta makuelämystä. Myöhemmin elämässä opin suutelemisen, johon myös olennaisena osana kuuluu toisen kielen maistaminen.

Nykyään lempiruokani on etikkasipsit. Slurps.

Täytyy tunnustaa

Minulle edellisen tekstini perusteella alttareita pystyttäneille internet-hörhöille (tiedän, että teitä on jo tuhansia) tiedoksi: en oikeastaan tiedä mitään kvanttifysiikasta tai ylipäätään fysiikasta, sillä jätin aineen lukiossa kahden kurssin jälkeen.

Syitä tähän olivat:
1) opettaja olisi vaihtunut tylsempään versioon.
2) olin saanut kurssista ysin, josta päättelin matkaa olevan lähinnä alaspäin.
(Kyllä, halusin vaan päästä kertomaan, että sain kerran lukiossa fysiikasta ysin. Ja kyllä tiedän, että niille, joille se voisi olla jotenkin "cooli homma", se ei ole "cooli homma" koska 10>9. Ja ne, joille se ei ole cool, eivät oikeastaan välitä, koska fysiikka on aika nörttiä.)

En oikeasti edes keksinyt ihan itse alkaa miettiä tietoisuushommia. En tajunnut sitä silloin mutta eilen jatkaessani pari viikkoa sitten aloittamaani Valtaojan Ihmeitä -kirjaa, huomasin hassun jutun: olinkin juuri alkanut lukea lukua tietoisuudesta. Mikä sattuma!

Eli se ei ollutkaan massiivisten aivojeni itse keksimä puheenaihe; olin vaan jatkanut kirjan lauseita omalla pseudotieteellisilla hiukkasteorioallani. Olin jo ihan varma, että synnyttäisin jonkun uuden nettiuskonnon. Uskontonakin se olisi aika huono, koska se on vain buddhalaisuutta vähän eri kaapuun kietoutuneena. Tyhmä Dalai Lama. Tyhmä Valtaoja. Tyhmät kaikki fiksut tyypit. Tyhmä kirjoitus, koska ei tällä ole mitään väliä, koska olemme kaikki vain hiukkasia.

Päätän tämän kakkauden hienoon sanontaan:
Ei pitäisi leikkiä korkeammilla voimilla kuten korkeajännitteillä.


[edit: lisäsin niitä ylimääräisiä d-kirjaimia buddhaan. NOLOO!]

Elämäntarinani

Kehitin äsken sikadiipin teorian tietoisuudesta.

Olisipa maailma. Sitten olisi teikä. Ja teikällä olisi tietoisuus. Teikä elisi elämää ihmisenä eikä välttämättä sen enempää ajattelisi sitä.

Jea enivei. Se tietoisuus, joka jotenkin ehkä liikuttelisi ihmistä, aka the ihmisen bossi. Eli teikä! Ei teikän sormenkynnen solun dna:n siivoojan moppi, vaan se kuka on siellä vastuussa suurimmista liikkumisista kuten esimerkiksi Viron matkasta, avaruuteen lähdöstä tai vessaan menosta - vaikka siinä kyllä joku ehkä auttaa koska et sinä kauhean usein tiedä miltä virtsarakostasi tuntuu. Paitsi eräs Masa ja vitsi sillä oli omituisimmat lempiruoat.

Niin no, tiedät ehkä kuka tai mikä sinä olet. Leikitään seuraavaksi, että se minkä sinä ajattelet olevan tietoisuutesi tai minuutesi onkin vain yksi hiukkanen. Yksi tietoinen hiukkanen, maailman pienin hiukkanen, josta kaikki materia on koostunut. Olet jostain kohtalon johdattamasta syystä saanut Maapallon parhaan duunin yhdelle hiukkaselle: ihmisen tietoisuuden. Et ole mikään syöpäsolun saatikka kiven osanen, vaan se jäbä joka ohjaa yhtä kokonaista ihmisyksikköä, jolla parhaassa tapauksessa on auto tai vielä paremmassa avaruusalus.

Sitten kuolet. Ruumiisi mätänee ja alkuaineet palaavat luonnonkiertoon. Parhaassa tapauksessa sinä pieni hiukkanen olet jonkun isomman molekyylin osanen. Se tarkoittaa sitä, että sinun ei tarvitse aloittaa ihan alusta. Teet yhteistyötä muiden kanssa ja niin kauan, kun joku niistä ei möhli, pääsette pidemmälle. Joka tapauksessa sinä, joka vielä äsken olit ihmisen tietoisuus, joudut aloittamaan parhaassa tapauksessa miljoonien vuosien kierron yrittäessäsi päästä takaisin yhtä korkealla paikalle.

Eli eiköhän pidetä siitä ympäristöstä huolta. Ja toivotaan, ettei tämä ole totta vaan on jumalia.

Pointti

Olen alkanut viime aikoina vaatia vähän liikaa pointteja maailman asioilta. Haluaisin kovasti löytää jonkun syyn sille, että joku tekee esmöös taideteoksen. Tai elokuvan. Tai avaa suunsa kutsuilla. Tai menee huoneeseen nimeltä vessa. Yleensä pointiksi riittää vaikka joku ihan ihan ihan ihan turha juttu. Kuha on edes jotain.

Mutta aina ei löydy pointtia. Kun äsken tarkistin, ei löytynyt syytä sille, että minun pitäis pitää tätä blogia. Yksi hyvä pointti olisi ollut sorminäppäryyden harjoittaminen mutta sitä varten minulla on pleikkari kakkonen (myöskin siksi, ettei ole varaa kolmoseen). Sitten olisi joku "itsensä tutkiskelu" mutta sen takia minun ei tarvitsisi julkaista näitä ja se muutenkin se kuulostaa aika hippitouhulta. Enkä minä nyt kauhean itsetutkiskeleva ole näissä plaa plaa plaa plaa -teksteissä ollutkaan. Paitsi tässä eli tämä julkaisu nyt vähänniinku pilaa oman tarkoituksensa eli kusee omiin muroihinsa tai jakaa nallekarkit ihan epäoikeudenmukaisesti eli niin, että itse saa kaikkein huonoimman hyödyn.

Mutta oikeastihan ei kaikella tarvitse olla pointtia jos pointilla nyt tarkoitetaan jotain sellaista asiaa, minkä takia pitäisi jatkaa olemassaoloaan. Kaikki maailman asiat ovat täällä enemmän tai vähemmän sattumalta mutta kuitenkin aina sattumalta. Eli jos tämä blogi nyt vain havaitsee olevansa olemassa mutta ei välttämättä halua mennä mihinkään, ei sen tarvitse. Ollaan vaan ja hengaillaan, sanoi mies hirressä. Loppu.

PUNK ROCK!!!!!

Katsoinpas eilen surkean elokuvan. En nyt yleensä jaksa ihan jokaista huonoa leffaa haukkua (ainakaan ihan oikeasti internetissä) mutta tällä kertaa on melkeinpä biologinen pakko tarttua näppäimistöön ja alkaa kiljua. Lisää vettä myllyyn tiputteli se fakta, että imdb antaa arvosanaksi 7.3 mikä on yhtä väärin kuin joku tosi väärä juttu. Ja meitsi tykkää oikeudesta enemmän kuin vääryydestä.

Elokuvan nimi on SLC Punk! vuodelta -98 ja siinä se yks jäbä Screamista ja toinen Viiden jutusta esittää niinku punkkareita jostain Salt Lake Citystä, jossa ne oli niinku iha FRIIKKEI, kun toisella on sininen tukka ja toisella irokeesi. Sitten ne huutaa juttuja kuten "PUNK ROCKKKK!!!!" ja vihaa feikkejä punkkareita, jotka fiilistelee vaan UK-meininkiä vaikka Britanniahan on käytännössä vain yksi Yhdysvaltojen osavaltio. Oikeat punkkarit käy ostamassa viinaa naapuriosavaltiosta, huutaa vanhemmilleen ja tappelee muiden ryhmien edustajien kanssa.

Tietenkin päähenkilön porukat haluaa sen menevän HARVARDIIN opiskelemaan LAKIA ja sen faija jopa väärentää sen nimikirjoituksen hakulomakkeeseen. Mutta pojan mielestä sen faija on iha vidu sell-out ni ei se voi mennä mihkää Harvardii mennä.

No, sitten kohta sen paras kaveri kuolee huumeisiin ensimmäisellä kokeilukerralla. Päähenkilö tietenkin sen takia ymmärtää leikata sinisen tukan pois, laittaa puvun päälle ja lähteä Harvardiin koska järjestelmää on paras muuttaa sen sisältä. Samalla Stevo toteaa, ettei edes ollut mikään oikea punkkari vaan seurasi muotia. Kai se vielä tuli uskoonkin.

Koko elokuvan tarkoitus on ilmeisesti toimia pelotteena sellaisille nuorille, jotka tuntevat tarvetta kapinalle. Punk ja anarkia ovat toki ihan hauskoja juttuja mutta oikeasti on aina hyvä seurata vanhempiaan ja huumeisiinkin kuolee aina heti.

-Ai, jaaha no...

Istuin äsken tuolla toisessa huoneessa ja ajattelin tyyppiä, joka oli kuolemaisillaan ja heroiineissä. Se varmaan tekisi ihan mitä vaan, ajattelin haaveksien. Vaikka en oikeastaan halunnut olla vielä kuolemaisillani. Ajatus vain tuntui niin omituiselta päässäni. Jos voisi tehdä ihan tasan mitä haluaisi, mitä sitä tekisi? Kaikesta tuntisi suurta iloa mutta tietäisi kuolevansa ihan minä hetkenä tahansa. Ajattelin, mitä nainen tekisi, mitä mies ei ajattelisikaan. Ruotsalainen tekisi toista kuin puuvallilalainen. Öö, jaa... Sitten kyllästyin ja menin syömään.






Omistettu kaikille koirilleni:

Tassulle, Pepitolle, Plutolle, Mustille, Pepsille, Nasulle, Brookelle, Cecilia Hiltonille, Tampereen Piskille ja kaikille edesmenneille

Olette kaikki sydämessäni.

Liikaa huutomerkkejä

Luin tässä narsismeissani äsken omia vanhoja nettipäiväkirjojani enkä voinut olla huomaamatta yhtä asiaa, joka on muuttunut siirtyessäni tänne aikuisten bloginpitopaikkaan.

Nääs siis: täältähän puuttuu kiroilu! Hitto, olenko menettänyt niin ihanan herkän teinikapinallisuuteni? Enkö osaa enää kiroilla muilla termeillä kuin "hitto"? Sehän ei ole edes mikään oikea kirosana!

Ehkä tämä on ihan hyvä asia. Minun on täytynyt huomaamattani kasvaa johonkin suuntaan. Seuraavaksi voisin ottaa selvää siitä, onko suunta hyvä vai onko tulossa pelkkää alamäkeä hautaan saakka. En tosin ihan ymmärrä, miksi alamäkeä aina väheksytään joka paikassa. Alamäkihän on se paras mäki! Eli luultavasti ei ole vielä alamäkeä, koska en ikinä saa mitään kivaa. Snif. Pelkkää puurtamista ylämäkeen hautaan asti. No, onpahan hauta sentään korkealla sitten kun sinne pääsen.

Miksi nämä kaikki pohdinnat liittyvät ikään ja vanhenemiseen? Eivät ne jutut oikeasti kiinnosta lain, ei lain. Olen vapaa kuin joku tosi vapaa juttu.