Dokaamisesta

Dokaus, onhan se hitsin siistiä. Juodaan vähän viintä niin ihmiset on kivoja ja juttua riittää ja voi joraa ja ja ja tehdä hassuja juttuja, ihan kreisiä.

SITTEN

- tulee joku ihme möykky imusomukkeisiin

- luulee sitä syöväksi, koska saa paniikkikohtauksia, koska on darra

- keuhkot räjähtää skördäämisestä

- ei oo rahaa

- on kamala morkkis jostain ihan naurettavasta syystä

- on itkeskelly jonkun pojan perään, buhuu

- on tehnyt niin suuria suunnitelmia kovaan ääneen, ettei hetkeen viitsi liikkua julkisilla paikoilla

Seuraavana, vieläkin hieman krapulaisena päivänä sitä sitten lukee hesarista, kuinka viina tappaa 3 000 ihmistä Suomessa per vuosi. TAPPAA! Helpostihan sitä voisi ajatella, että eihän se meitsiä koske. Spurguthan ne vaan. Opiskelijathan ovat alkoholihaittojen yläpuolella!

Mutta kun nuo yllämainitut jälkioireet ovat vielä pahasti päällä, ei voi olla kelailematta delailemista. Montako kertaa sitä on vähän horjahdeltu? Entä jos olisikin horjahdeltu vähän lisää ja vähän vaarallisemmissa paikoissa? Entä jos oikeasti saankin ne kaikki syövät tai edes yhden? Se olisi totisesti melko perseestä.

Jostain syystä se on vaan jotenkin niin mahdotonta muistaa, ettei niitä perseitä tarvitse ihan joka viikko vetää. Saati sitten, kröhöm, useammin kuin kerran viikossa. Eikä ainakaan ostella baarista mitään snobbailuviskejä yhdeksällä eurolla.

Esi-isäni ovat olleet perustamassa Suomeen raittiusliikettä ja katsokaa, kuinka kamalalla tavalla häpäisen heidän jalon aatteensa. Vaikka ei se oikeastaan kiinnosta koska ne oli kaikki jotain yybertiukkiksia nössönnössön ei saa ees vähän jotain hyvää viiniä maistaa idiootit

kohtuus, kohtuus