Siksi haluaisin kertoa teille karvastani.
Leuassani kasvaa nimittäin karva. Paksu, melko tumma karva.
Havaittuani nyppäisen sen aina pois, mutta se aina palaa. Samanlaisena paksuna, melko tummana karvana.
Tavallaan pidän siitä, koska se on kuin minulla olisi parta, jonka olemassaolosta ei kukaan muu tiedä.
(Paitsi nyt te ja kaikki, joiden kanssa olen ikinä yrittänyt harrastaa small talkia.)
Karva kasvaa arvessa, joka syntyi, kun entinen koiramme veti minut asfalttiin. Äitini ja rattaissa makaava pikkuveljeni olivat juuri kadonneet mutkan taakse, Peski hätääntyi ja vetäisi hihnasta liian lujaa. Tuli verta, tuli tikkejä, jäi arpi.
Ja arpeen kasvoi karva.
Äidilläni oli samanlainen karva.
Se kasvoi samanlaisessa arvessa samanmuotoisessa leuassa.
Kunnes eräänä päivänä hänen karvansa ei enää kasvanutkaan takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti