Tarvitsen

Ulkona on räikeitä värejä, harmaata, sumua. Haluaisin pukeutua syksyn kamoasuun ja hävitä maisemaan. Silloin pitäisi lähteä ulos tästä asunnosta, jään tänne passiivisuuteen. Välillä käyn yliopistolla venyttelemässä raajojani ja aivojani.

Istun jatkuvasti pitkiä aikoja sisällä tuijottaen tätä typerää, rikkinäistä konetta. Päätä särkee. Tarvitsen jotain muuta. Tiedän.

Joskus tässäkin blogissa (elämässä) oli jokin. Konkretia. Olen lipunut mahdollisimman kauas siitä. Siksi puhun lähinnä runomuodossa, epämääräisen keskeneräisin lausein. Kaipaan jotain, mutten oikeastaan tiedä, mitä tarvitsen. En haluaisi SUO-RIT-TAA, mutta katsopa ympärillesi ja siellä ne muutkin. En halua verrata itseäni muihin, ja pysyn siksi pois jaloista. Minäminäminkäminkä. Jatkuvasti. Katsokaa kenkiäni, katsokaa ajatuksiani, katsokaa... kuinka olen erilainen, samanlainen, parempi, yhtä hyvä, huonompi, räikeämpi, värittömämpi, kiltimpi, töykeämpi, masentuneempi, laiskempi, fiksumpi kuin kukaan teistä.

Käyvätkö ajatukset kehää? Siltä näyttää. Syytän nenätukosta, joka estää hengityksen.

Ehkä konkretian pako on pelkoa. Nyt, perskutarallaa - otetaan elämää kädestä. Seuraavalla kerralla kirjoitan jotain fysiikasta.