Elämäntarinani

Kehitin äsken sikadiipin teorian tietoisuudesta.

Olisipa maailma. Sitten olisi teikä. Ja teikällä olisi tietoisuus. Teikä elisi elämää ihmisenä eikä välttämättä sen enempää ajattelisi sitä.

Jea enivei. Se tietoisuus, joka jotenkin ehkä liikuttelisi ihmistä, aka the ihmisen bossi. Eli teikä! Ei teikän sormenkynnen solun dna:n siivoojan moppi, vaan se kuka on siellä vastuussa suurimmista liikkumisista kuten esimerkiksi Viron matkasta, avaruuteen lähdöstä tai vessaan menosta - vaikka siinä kyllä joku ehkä auttaa koska et sinä kauhean usein tiedä miltä virtsarakostasi tuntuu. Paitsi eräs Masa ja vitsi sillä oli omituisimmat lempiruoat.

Niin no, tiedät ehkä kuka tai mikä sinä olet. Leikitään seuraavaksi, että se minkä sinä ajattelet olevan tietoisuutesi tai minuutesi onkin vain yksi hiukkanen. Yksi tietoinen hiukkanen, maailman pienin hiukkanen, josta kaikki materia on koostunut. Olet jostain kohtalon johdattamasta syystä saanut Maapallon parhaan duunin yhdelle hiukkaselle: ihmisen tietoisuuden. Et ole mikään syöpäsolun saatikka kiven osanen, vaan se jäbä joka ohjaa yhtä kokonaista ihmisyksikköä, jolla parhaassa tapauksessa on auto tai vielä paremmassa avaruusalus.

Sitten kuolet. Ruumiisi mätänee ja alkuaineet palaavat luonnonkiertoon. Parhaassa tapauksessa sinä pieni hiukkanen olet jonkun isomman molekyylin osanen. Se tarkoittaa sitä, että sinun ei tarvitse aloittaa ihan alusta. Teet yhteistyötä muiden kanssa ja niin kauan, kun joku niistä ei möhli, pääsette pidemmälle. Joka tapauksessa sinä, joka vielä äsken olit ihmisen tietoisuus, joudut aloittamaan parhaassa tapauksessa miljoonien vuosien kierron yrittäessäsi päästä takaisin yhtä korkealla paikalle.

Eli eiköhän pidetä siitä ympäristöstä huolta. Ja toivotaan, ettei tämä ole totta vaan on jumalia.